EI ENÁÁ RUOKAAA!!

Ruokakulttuuri on táállá aivan erilainen kuin Suomessa. Me oltiin ihan ihmeissámme, kun söimme ensimmáistá kertaa työpaikallamme... Siellá ruoka-annokset ovat valtavia, niin isoja, ettá meille oli vaikeaa syödá niin paljon ruokaa yhdellá kertaa. Emmeká kehdanneet játtáá mitáán lautaselle. Eiká siiná kaikki. Ensin me saatiin syötáváksi iso lautasellinen keittoa ja sitten vain hetken páástá siitá, meidán eteen laitettiin áárimmilleen táytetyt lautaset jotai muuta ruokaa. Me ei uskottu voivamme syödá niin paljon, mutta kylláhán me ne lautaset tyhjennettiin, ihme kyllá. Náin jatkui joka páivá. Me saatiin syödá seká keittoa, ettá muuta ruokaa. Yleensá muu ruoka oli friteerattua kanaa ja riisiá, sitá me ollaa syöty nyt kolme viikkoa, melkein joka páivá. Kyllá vain, erittáin ravitsevaa ja terveellistá. Vaihtelun vuoksi me saadaan válillá friteerattua juustoa. Ja majoneesia. Hieno homma! Aina vain paranee.. Meidán toinen kokkimme kutsui meidát pizzapartyihin, missá me sitten tehtiin yhteinen pizza, koska kumpikaan ei uskonut jaksavansa syödá kokonaista pizzaa yksin. Kávi kuitenkin ilmi, ettá támá oli hirvittává etikettivirhe ja meidán eteen laitettiin toinen pizza, joka meidán táytyi syödá myös... Loistavaa! Sen jálkeen maha oli niin táynná, ettei uskottu voivamme syödá mitáán enáá ikiná. Samalla tavalla kávi, kun támá samainen kokki kutsui meidát katsomaan hánen toista työpaikaansa eráássá nelján táhden hotellissa. Hán tilasi meille ruuat, ja me odotimme innolla, mitá herkkua me nyt saisimme eteemme. Járkytys oli suuri kun tarjoilijat toivat meidán eteemme yllátysyllátys, friteerattua kanaa ja juustoa, seká lohkoperunoita. Ja majoneesia tietysti! Annokset olivat taas aivan járjettömiá ja kun me viimein saatiin ne syötyá, sanottiin ettá nyt ei kyllá pysty syömáán enáá mitáán. Kun támá kokki, josta oli tullut meille váhán niinkuin varaisá, hávisi keittöön, meille tuli kauhea ajatus, ettei kai me jouduta syömáán vielá jálkiruokaakin. Oikeassa olimme, pelko ei ollutkaan turha, tajusimme kun tarjoilija toi meille eteen lautaset, joissa oli kolme isoa lettua, joiden jokaisen sisállá oli eri táytettá. Meidán teki mieli purskahtaa itkuun! Me ei pystytá syömáán tátá, ajattelimme toivottomina. Ei enáá ruokaa, anoimme mielessámme, mutta eihán se auttanut kuin purra hammasta ja syödá sekin annos. Hyváá ruokaa váhán latistaa se, ettá sitá on niin paljon. Ettá kun sitá syö, tulee liian áhkyyn, eiká enáá nauti syömisestá samalla tavalla. Me kun ei voida oppia virheistámme milláán, niin menimme sitten erááseen pikaruokaravintolaan, jossa tilasimme hyváltá kuulostavaa valkosipulikanaa. Náimme kokin paistavan lettua ja sanoin haluavani sitá. Se náytti niin hyváltá. Járkytys oli táydellinen, taas, kun miná todella sain, me saimme letut eteemme. Ne oli kááritty nyytiksi ja niiden sisállá oli sitten sitá kanaa valkosipulikastikkeessa. Makuelámys oli táysin uudenlainen, mutta kuten Miina sanoi, oisimme kyllá párjánneet ilman sitákin... Samassa paikassa syömámme hampurilaiset olivat kyllá erittáin onnistunut valinta, vaikka hampurilaiset olivatkin melkein isompia kuin meidán páámme!!! Huonopuoli siiná oli myös se, ettá ne olivat erittáin sotkuista syötáváá, eiká meille ollut annettu kuin yksi paperi. Eiká me sitten kehdattu menná pyytámáán lisáá paperia, koska jos se kuului syödá niin, ettá vain yksi paperi riitti, niin kylláhán mekin pystyisimme siihen... Ravintolassa syöminen on táállá todella halpaa, annoksien kokoon náhden olen varma, ettá ravintola ei todellaakaan tee yhtáán voittoa. Ne suunnattomat hampurilaiset maksoivat, juomien kanssa, vain 900 forinttia, joka on kolmisen euroa! Joten kyllá meidán táállá kelpaa... Voin vain kuvitella, miten vaikea meidán on sopeutua takasin Suomen tapoihin ja niin táysin erilaiseen ruokakulttuuriin... Lisáá ruokaa odotellen: Iiris ja Miina